Kuvat MM
Muistatko kun sinusta tuli äiti, sanoivat vanhat naiset, sellaiset kuin sinä nyt:
- Pienenä ne polkevat syliä ja
sitten kun kasvavat, ne polkevat sydäntä.
Sanoivat, että se on vielä niin helppoa, sylin polkeminen.
Ruusuiset kuvitelmasi lapsiperheen arjesta avautuivat luultavasti aika nopeasti.
Ajattelit, että miten ihmeessä se tästä enää voisi muuttua haastavammaksi.
Sylin polkemisessa on jo aivan tarpeeksi.
Pyykkivuoret.
Tiskivuoret.
Eteisessä lojuvat kengät.
Lattialle heitetyt vaatteet.
Jääkaappi, joka tuntuu syövän kaiken sen, minkä sinne kantaa, hetkessä.
Osallistumiset vanhempainiltoihin
koulun myyjäisiin
vanhempainyhdistyksiin.
Vaatekaappi tuntui kutistavan vaatteet.
Tai sitten se oli pyykkikone.
Jossakin ne kuitenkin kutistuivat. Silmissä.
Se aika on lyhyt.
Kohta he ovat poissa.
Niinkin sinulle sanottiin.
Silloin se aika tuntui loputtomalta.
Valvottuja öitä.
Odottelua terveyskeskuksen aulassa.
Työnantajan vino katse, taas se on poissa.
Lapsi kuumeesa.
Ajattelit että se helpottaa, kun
kukaan ei enää polje syliä.
Sydämestä et silloin vielä ymmärtänyt.
Sydän syrjällään olet ollut.
Useammankin kerran.
Eri syistä.
Riitely murrosikäisen kanssa kotiintuloajoista.
Löytävätkö paikan elämässä?
Saavatko töitä?
Miten selviävät?
Jaksavatko?
Ovatko kysyneet kuinka sinä jaksat? Vai ovatko kiireessään unohtaneet?
Onko kukaan muukaan kysynyt sinulta, kuinka, sinä oman elämäsi supersankari, jaksat itse?
Onko kukaan ottanut kädestäsi kiinni ja sanonut, että riität eikä sinun tarvitse suorittaa?
Oletko joskus miettinyt sitä sydäntä?
Onko tullut joskus mieleesi, että voidaanko sydämesi vielä pienemmiksi paloiksi polkea?
Ehkä edes tänään vedät happinaamarin omille kasvoillesi ja annat asioiden vain olla.
Ei mikään murehtimalla muutu. Sen jo tiesitkin.
Jaksat edelleenkin hymyillä kyyneleiden läpi.
Asennoitua, että sinun elämäsi on juuri tänään.
----
Tämä runo syntyi kun keskustelin iäkkään ystäväni kanssa. Hän sai juuri syöpädiagnoosin. Elämäilo silti välittyy hänen puheestaan.
Kommentit
Lähetä kommentti